Mikkelin Naisvuoren yöleffat: Kivenpyörittäjän kylä (1995)

Markku Pölösen ohjaama elokuva Kivenpyörittäjän kylä (1995) tuli minulle tutuksi jo lapsuudessa, mutta vasta tänä kesänä sain luettua loppuun Heikki Turusen samannimiseen romaanin (1976), josta Pölösen filmatisointi on tehty. Olikin iloinen yhteensattuma, kun pari päivää kirjan loppuun lukemisen jälkeen huomasin, että Mikkelin Naisvuorella esitetään kolmena elokuun lauantaina yöleffoina Pölösen tuotantoa, ja 11.8.2012 näytettäisiin Kivenpyörittäjän kylä. Hieman tavallisuudesta poikkeava elokuvakokemus tuntui yhdet Sodankylän elokuvafestivaalit kokeneena houkuttelevalta kokemukselta.

Naisvuoren näkötorni.

Vaikka pimenevä elokuun ilta olikin hieman kolea, eikä katsojamäärä ollut päätähuimaava, jäi esitetystä elokuvasta silti lämmin olo. Edellisestä katselukerrasta oli vierähtänyt jo pari vuotta, mutta nyt kirjan lukeneena osasin poimia elokuvasta yksityiskohtia, joiden merkitys on aikaisemmin jäänyt tunnistamatta. Kirjan lukeneena oli myös helpompi ymmärtää joitakin elokuvan kohtia, jotka aikaisemmin ovat tuntuneet hieman pintapuolisilta ja irrallisilta, ja joilla kuitenkin on tarinan kerronnan kannalta iso rooli.

Kirjan ja elokuvan perusjuonena on esitys 1970-luvun Jerusalemin kylässä pidettävistä maalaishäistä, joihin Ruotsiin muuttanut Pekka osallistuu vieraana yhdessä vaimonsa Meerin, tyttärensä Jaanan ja kaupunkiin muuttaneen Linnea-äitinsä kanssa. Pekalla on Ruotsissa suuria sopeutumisvaikeuksia, ja osin siksi suhde hienoon ja oppineeseen Meeriin on hieman ongelmallinen. Pekka leikittelee ajatuksella Suomeen ja autioksi jääneeseen kotitaloonsa Kattilaniemeen palaamisella, ja muistelee nuoruudenrakastettuaan Ritvaa. Häät ovat autioituvan kylän viimeinen avuton pyristely kuihtumista vastaan, sillä häitään viettävä pariskunta on Jerusalemin ainoa nuori pariskunta, vaikka hekään eivät voi hankkia perheenlisäystä. Muut häävieraat ovat pääasiassa iäkkäämpiä kyläläisiä, maanviljelijöitä, jotka sotien jälkeen jälleenrakensivat Suomea, ja jotka nyt elävät keskellä yhteiskunnan murrosta. Pääteemaksi nouseekin pohdiskelu vallitsevan kehityksen, maaseudun autioitumisen ja kaupungistumisen, aiheuttamista muutoksista ja ongelmista.

Ensimmäinen tällä katselukerralla huomioimani yksityiskohta oli heti elokuvan alkupuoliskolta, kun Pekan roolia esittävä Martti Suosalo alkaa kirjan juonen mukaisesti ropeltaa autoradiota, joka kuitenkin menee rikki, eikä vaikene ennen kuin hän vetää siitä johdot irti. Kirjassa kuvataan, kuinka Pekka radion vaiettua ”… ojentautui istuma-asentoon ja pani suunsa äänettömään vihellykseen.”, aivan kuten elokuvan Pekkakin tekee. Kirjaa lukiessa tulin huomanneeksi, että tämä on vaiteliaalle Pekalle ominainen tapa, mutta elokuvissa henkilöhahmot jäävät usein tuntemattomammiksi, eivätkä vastaavanlaiset pienet yksityiskohdat välttämättä tunnu katsojasta niin merkityksellisiltä, vaikka tekijät osaisivatkin lisätä ne hahmojen rooleihin.

Pekan umpimielinen luonne, sopeutumisvaikeudet ja ajatukset Ruotsista, sekä hänen isäsuhteensa kuvaus jäävät elokuvassa luonnollisesti pintapuolisemmiksi kuin kirjassa. Näitä aiheita on kuitenkin kekseliäästi yhdistelty kohtauksessa, jossa Pekka palaa kotipaikkansa veneverstaalle. Isänsä tapaan Pekka on taitava veneenveistäjä, mutta Ruotsissa hän työskentelee kielivaikeuksiensa vuoksi vain metsurina. Verstaalla hän huomaa kyykäärmeen, ja kohtaus vaihtuu Pekan näkökulmasta esitettyyn muisteluun, jonka aluksi isä kantaa pientä Pekkaa hartioillaan pellolla. Muistelu vaihtuu sitten katkelmaan, jossa Pekka lyö pellolla olevaa isäänsä, ja lopulta päättyy kuvaan, jossa isä makaa pellolla laitettuna vainajana ja Pekka koskettaa kevyesti hänen leukaansa. Tämä elokuvan kohtaus jäi minulle aikaisemmin hieman epäselväksi, mutta kirjan lukeneena on helpompi ymmärtää, että Pekka on nuorena sotkenut välit hänenlaisensa isän kanssa, lyönyt tätä, ja lähtenyt kotoa, selvittämättä välejä ja näkemättä isäänsä enää elävänä. Muisteluissa esiintynyt pelto kuvastaa hänen isänsä ja muiden sodan jälkeen Suomea jälleenrakentaneiden tekemää työtä, jota Pekka edelleen kunnioittaa, vaikka kaupungistuminen ja maalta- ja maastamuutto ovat voimistuneet. Kohtauksen musta käärme kuvastaa mielestäni hyvin sitä Pekan sisällä olevaa pahaa oloa ja ahdistusta, kun hän ei saa asua Suomessa ja tehdä haluamaansa työtä, eikä saanut selvitettyä välejä isänsä kanssa.

Samanlainen Pekan näkökulmasta kerrottu kohtaus on, kun Pekka on Ritvan kanssa kahden kesken heinäladon ylisillä. Ritva on luonteeltaan ja ulkonäöltään hyvin erilainen Meerin verrattuna, ja Pekalle osittainen Suomen ja maaseudun vertauskuva, ja muisto nuoruudesta. Ennen kirjan lukua luulin, että elokuvan välähdykset ovat muistoja Pekan menneisyydestä, mutta ne ovatkin tulevaisuudesta, jonka Pekka voisi elää yhdessä Ritvan ja heidän lastensa kanssa. Pekka ehdottaakin Ritvalle hyvin suoraan, että he molemmat jättäisivät nykyisen elämänsä ja aloittaisivat yhdessä alusta, mutta Ritvan mielestä asiat vaan sotkeentuisivat. Kirjan luettuani ymmärsin, että Pekka on taantunut ajattelemaan, ettei nykyinen elämä Ruotsissa ole häntä varten, ja siksi menneisyys ja siihen kuuluvat tutut ja turvalliset asiat, kuten Ritva ja Kattilaniemi, voisivat tehdä hänet onnellisemmaksi. Samalla Pekka tuntee paineita siitä, että ihmiset, Ritva mukaan lukien, luulevat Pekan olevan onnellinen Ruotsissa, jossa maalaisten mielestä kaikki on hyvin. Toisaalta häävieraiden seassa on myös niitä, jotka pitävät Pekkaa ja kaikkia muitakin ruotsinsuomalaisia ylpistyneinä, vaikka Pekka haluaisi kertoa heille totuuden siitä ulkopuolisuuden ja vajaavaisuuden tunteesta, joka suurimmalla osalla ruotsinsuomalaisista on. Meeri on sen sijaan sopeutunut hyvin uuteen ympäristöön, vaikka hänkin on alun perin maalta kotoisin. Pekan mielessä Meeri ja Ruotsin teeskennelty hyvinvointi yhdistyvät, ja hän on kyllästynyt Meerin keskusteluhysteriaan ja kertakäyttölakanoihin.

Humaltuessaan Pekka alkaa tuoda yhä enemmän julki näkemyksiään ja ajatuksiaan, vaikka hiljainen ja sulkeutunut onkin. Mutta loppujen lopuksi Eljas, Pekan setä, mietiskelevä moottoriturpa ja konttiukko yrittää puheillaan auttaa Pekkaa ymmärtämään, että hänen vihaamassaan kehityksessä ja Ruotsissa ei ole mitään vikaa, vaikka Pekka ei soljukaan helposti niiden mukana:

”Ruotsissa eikä Meerissä ei oo mittään vikkoo, siun kohallas on vain vikaukko ruvennu niihen kanssa vehtaatummaan. Nykyisestä maalimasta ei puutu mittää vikkoo, myö Pekka ollaan vain vääriä miehiä.(…) Täällä meillon toinen käsi tyhjä ja toisessa ei mittää. (…) Jätä meijät mehtäläiset märkänemmään rauhassa Sihkajjaan, myö on jo ikä eletty eikä maalima tarvii ennee meikäläisiä. Unoha jotta sie oot Kattilaniemen Jussin poika ja katso, niin vähällä sinusta tulloo kaikkien kunnioittama maalimankansalainen.”

Eljaksen kanssa käydyn keskustelun jälkeen Pekka kuitenkin yltyy humalapäissään riehumaan Meerin vuoksi, ja hänet laitetaan hääpaikan kellariin rauhoittumaan. Omasta mielestäni kirjan merkityksellisin osuus on, kun Pekka raivoaa yksin kellarissa ja tuo julki mietteitään, vaikka elokuvassa se onkin vain epämääräistä mölinää ja riehumista.

”... Siitä laatikko päin seiniä niin että lentää perunansiemenet, kustaas vähä sen perunoille niin saa se vaskisti ilimasta ureaa. (...) Kappas perkele, niin nätti rotanraato. (…) .Luuletteko työ etten mie tiijä miten työ naurate miun selän takana ja piättä hyväntahtosena hölömönä ju junttien ihhailijana... (…) Tulukaapas kokkeeksi pakkolunastammaan Kattilaniemee, katotaan kuka siinä ensin kuolee… (…) Isäukko kyrvähti sinne työnpaljouteen ja sen tähe sinne ei oo föönitukkaisilla viskinjuojilla ja laiskureilla mitään asiaa vaikkois minkävärinen jäsenkirja muotipuvun taskussa (…) Jumalauta, miks mie en saa olla mie? (…) Miks minä en saa arvostaa niitä asioita joita minä arvostan, riippuu vaikka puunoksalla kynsistäni jos mie kerran niin halluun? (…) Onko se totta kun ne sannoo että vika on minussa itessäni eikä maalimassa?Kaikki muut ellää normaalisti ja soppeutuu kaikkeen uuteen ja minä vaan potkin tutkainta vastaan. Taitaa ne sittenniin olla oikeessa.” Lopulta humalansakin seasta Pekka oppii ymmärtämään sen, mitä Eljas on hänelle sanonut.

Näkötorni esityksen jälkeen.

Olen aikaisemmin pitänyt elokuvan loppua vaikeaselkoisena. Häiden lopussa ja Pekan ollessa kellarissa, Eljas, jolla on todettu aivokasvain, menee syrjään räjähteitä sisältävän työkalupakkinsa kanssa ja räjäyttää dynamiitin. Räjähdyksestä ei tämän jälkeen elokuvassa puhuta, ja Eljaksen kohtalo jää hieman avoimeksi. Kirjan loppupuolella Pekan äiti Linnea kuitenkin toteaa itkevälle Pekalle, että Eljas olisi kohta kuollut muutenkin. Tulevaisuutta, Pekan ajatusten kulkua ja autioituvaa maaseutua kuvaten Linnea sanoo myös, että:”Ihmisen ei pie lähtee kuolleen perrään, se on aina vain ajateltava etteenpäin. Myö tuossa Meerin kanssa jo tuumattiin semmostaki mahollisuutta jotta työ tuletta kaikki takasi Suomeen heti ensi tilassa, heti kun enstalaven laskusuhtanne on männy ohi. Ihan Pekka siun tähe, jos ei muuten.” Elokuvan loppukohtauksessa tämä sama tulee esille yhteen lyhyeen kohtaukseen ja Pekan ilmeeseen kiteytettynä. Kohtauksessa Pekka herää Kattilaniemen tuvassa, ja näkee Meerin pakkaavan tavaroita autoon. Jaana kysyy, tietääkö hän mikä on Ilmannäpistelijä. Pekka itkee hiljaa ja hänen kasvoillaan on rauhallinen ilme, joka ilmentää hänen ymmärrystään siitä, ettei kaikki olekaan niin huonosti, kuin hän on ajatellut. Lopulta talon portaille mennessään Meeri tulee hänen viereensä ja halaa häntä.

Elokuvan ja kirjan eroista ja yhtäläisyyksistä, henkilöhahmoista, tapahtumista ja niiden merkityksistä saisi kirjoitettua sivun toisensa jälkeen, mutta tässä tyydyin käsittelemään vain Pekan hahmon kehitystä. Huomioin mielenkiintoisia ja uusia näkökulmia niin Kivenpyörittäjästä, Urhosta kuin Jalmaristakin. Kaiken kaikkiaan kirja avasi minulle hurjasti uusia näkökulmia sellaiseenkin elokuvaan, jonka olen nähnyt useaan otteeseen. Suurelta kankaalta katsottuna oli myös helppo kiinnittää huomiota elokuvan lavastukseen ja puvustukseen, joihin en ole aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Ajan hengen mukaiset vaatteet ja astiat ovat hienoja, ja maalaistaloille tyypillinen sisustus antoi uusia vinkkejä myös oman asunnon sisustukseen.

Nyt olenkin metsästämässä kirpputorilta pitsisiä salusiineja…