Virpi Pekkalan kortteja

Mikkelin Kenkäverossa oli kesän aikana korttitaiteilija Virpi Pekkalan näyttely, jonka aiheena oli puutarha kaikkina vuodenaikoina. Näyttelyn tiimoilta mukaani tarttui muutamia suloisia postikortteja, joiden syksyisten teemojen odotin silloin tuovan piristystä arjen keskelle. Kun puolukkametsälle meno ei tänään onnistunutkaan, oli aikaa siivoilla ja laittaa nuo kortitkin esille. 

Pekkalan kaikki kortit ovat erikseen nimettyjä, ja tämä "Tattilassa" -kortti löysi paikkansa mummoltani perityn vanhan peilipöydän päältä. Sivupeilit ovat kadonneet tai särkyneet, mutta pöytä on muuten hyväkuntoinen ja mahtui sopivasti olohuoneemme ikkunasyvennykseen. Korttitelineenä toimii jokin aika sitten kirpputorilta löytämäni veneenmallinen teline, ja etualan linnut ovat enoni taiteilemia. Alkuperäisesti terrakotanpunainen nojatuoli sai kesän alussa vaihtelun vuoksi ylleen vaaleansinisen samettikankaan, jonka ompelin käsin löyhästi tuolin malliseksi.  Isoäidinneliöinen tyyny on myös vanha kirpparilöytö.

"Tattilassa / Karl-Johans land"

 

"Maistiaisia... / Provsmakning..."

Kävin aamulla paikalliselta torilta ostamassa tämän syksyn ensimmäiset kotimaiset omenat - ne oli ihanan kirpeitä ja mehukkaita, alkoi ihan poskissa kihelmöidä. Kotona ladoin omenat punaiselle keittiönpöydällemme Arabian valkoisen vadin päälle, ja Pekkalan "Maistiaisia"-kortti oli enemmän kuin oikeutettu asettumaan niiden viereen. Muutaessamme en olisi koskaan uskonut, että ihastun avomieheni sukulaisilta saatuun vanhaan, punaiseen, jatkolevyiseen pöytään. Olen aina vieroksunut punaisia sisustuselementtejä, mutta tässä asunnossa väri näytti raikkaalta ja kotoisalta, ja hyvän maalipintansa vuoksi pöydällä on usein vain kapea kaitaliina. Pöydän seurana on kolme valkoista pinnatuolia, nekin on saatu sukulaisilta. Korttiteline oli edullinen, mutta suloinen löytö.

Keittiön lavuaarin viereiseen nurkkaukseen olen laittanut kehystämättömän metsäaiheisen maisemamaalauksen. Iittalan vihreät tuikut ja vanha vihreä pullo käyvät siihen hyvin ja tuovat pirteää vihreyttä muuten valkoiseen keittiöömme. Pekkalan sienikortti sopi tähän maailmaan kuin nakutettu, ja kaappieni kätköistä löytyi vielä kolmaskin teline, johon kortin sain asetettua. Tällaiset telineet ovat helppoja, halpoja ja käytännöllisiä, ja niiden avulla on vaivatonta tuoda uutta ilmettä asetelmiin. Olen vain huomannut, että kissallamme on kelmimäinen tapa käydä kumoamassa niitä...

"Näitä suppiloita minä vaan... / Bara trattkantareller..."

(Kuvanlaatu ei ole mikään mainioin, mutta en ole valokuvaaja. Kiikaritkin on velipojalta vipattu :D)

Kesä 2012

Nyt kun kesälomalaiset ovat suurimmaksi osaksi palanneet arkeen, työpaikoille ja kouluihin, ja kun aamuissa alkaa jo olla selvä syksyn tuntu, on mukava fiilistellä mennyttä kesää ja sen tunnelmia. Vaikka ruhtinaallisista hellepäivistä ei saatu nauttia yhtä usein kuin viime vuosina, eikä ulkokukkien kastelusta juurikaan tarvinnut huolehtia (pikemminkin niitä piti välillä kuivatella), ja vaikka välillä tuntui siltä, että Jaakon kylmä kivi oli unohtunut ylivuotisena uimavesiin, niin Kesältä tämä kesä silti tuntui. 

Luonnon vehreys, kesäkuun valoisat yöt, maakuntamatkat, mökkipuuhailut ja mattopyykki, sekä kotimaiset marjat ovat vain muutamia esimerkkejä, joiden parissa akkuni pääsivät latautumaan. 

Tässä muutamia kuvallisia muistoja meidän suvesta:

Väinö-kisu ja ikkunamme alla kukkiva tuomi.

Mökin siivoilua ja verhopyykkiä.

Enonkoski.

Koloveden kansallispuistosta.

Koivikko.

"Pariisin kevät - Kesäyö."

Itikoita! Ja niiden tuomaa kutinaa..

Kolin lammaslaidun. 

Juhannuskokko.

 

Kukkaloistoa.

Onko huomenna pouta?

Näistä tunnelmista on hyvä siirtyä odottelemaan syksyn kirpeitä aamuja, hämäriä iltoja ja ruskan väriloistoa. Unohtamatta jokasyksyistä buumiani, omenapiirakoiden leipomista!

Mikkelin Naisvuoren yöleffat: Kivenpyörittäjän kylä (1995)

Markku Pölösen ohjaama elokuva Kivenpyörittäjän kylä (1995) tuli minulle tutuksi jo lapsuudessa, mutta vasta tänä kesänä sain luettua loppuun Heikki Turusen samannimiseen romaanin (1976), josta Pölösen filmatisointi on tehty. Olikin iloinen yhteensattuma, kun pari päivää kirjan loppuun lukemisen jälkeen huomasin, että Mikkelin Naisvuorella esitetään kolmena elokuun lauantaina yöleffoina Pölösen tuotantoa, ja 11.8.2012 näytettäisiin Kivenpyörittäjän kylä. Hieman tavallisuudesta poikkeava elokuvakokemus tuntui yhdet Sodankylän elokuvafestivaalit kokeneena houkuttelevalta kokemukselta.

Naisvuoren näkötorni.

Vaikka pimenevä elokuun ilta olikin hieman kolea, eikä katsojamäärä ollut päätähuimaava, jäi esitetystä elokuvasta silti lämmin olo. Edellisestä katselukerrasta oli vierähtänyt jo pari vuotta, mutta nyt kirjan lukeneena osasin poimia elokuvasta yksityiskohtia, joiden merkitys on aikaisemmin jäänyt tunnistamatta. Kirjan lukeneena oli myös helpompi ymmärtää joitakin elokuvan kohtia, jotka aikaisemmin ovat tuntuneet hieman pintapuolisilta ja irrallisilta, ja joilla kuitenkin on tarinan kerronnan kannalta iso rooli.

Kirjan ja elokuvan perusjuonena on esitys 1970-luvun Jerusalemin kylässä pidettävistä maalaishäistä, joihin Ruotsiin muuttanut Pekka osallistuu vieraana yhdessä vaimonsa Meerin, tyttärensä Jaanan ja kaupunkiin muuttaneen Linnea-äitinsä kanssa. Pekalla on Ruotsissa suuria sopeutumisvaikeuksia, ja osin siksi suhde hienoon ja oppineeseen Meeriin on hieman ongelmallinen. Pekka leikittelee ajatuksella Suomeen ja autioksi jääneeseen kotitaloonsa Kattilaniemeen palaamisella, ja muistelee nuoruudenrakastettuaan Ritvaa. Häät ovat autioituvan kylän viimeinen avuton pyristely kuihtumista vastaan, sillä häitään viettävä pariskunta on Jerusalemin ainoa nuori pariskunta, vaikka hekään eivät voi hankkia perheenlisäystä. Muut häävieraat ovat pääasiassa iäkkäämpiä kyläläisiä, maanviljelijöitä, jotka sotien jälkeen jälleenrakensivat Suomea, ja jotka nyt elävät keskellä yhteiskunnan murrosta. Pääteemaksi nouseekin pohdiskelu vallitsevan kehityksen, maaseudun autioitumisen ja kaupungistumisen, aiheuttamista muutoksista ja ongelmista.

Ensimmäinen tällä katselukerralla huomioimani yksityiskohta oli heti elokuvan alkupuoliskolta, kun Pekan roolia esittävä Martti Suosalo alkaa kirjan juonen mukaisesti ropeltaa autoradiota, joka kuitenkin menee rikki, eikä vaikene ennen kuin hän vetää siitä johdot irti. Kirjassa kuvataan, kuinka Pekka radion vaiettua ”… ojentautui istuma-asentoon ja pani suunsa äänettömään vihellykseen.”, aivan kuten elokuvan Pekkakin tekee. Kirjaa lukiessa tulin huomanneeksi, että tämä on vaiteliaalle Pekalle ominainen tapa, mutta elokuvissa henkilöhahmot jäävät usein tuntemattomammiksi, eivätkä vastaavanlaiset pienet yksityiskohdat välttämättä tunnu katsojasta niin merkityksellisiltä, vaikka tekijät osaisivatkin lisätä ne hahmojen rooleihin.

Pekan umpimielinen luonne, sopeutumisvaikeudet ja ajatukset Ruotsista, sekä hänen isäsuhteensa kuvaus jäävät elokuvassa luonnollisesti pintapuolisemmiksi kuin kirjassa. Näitä aiheita on kuitenkin kekseliäästi yhdistelty kohtauksessa, jossa Pekka palaa kotipaikkansa veneverstaalle. Isänsä tapaan Pekka on taitava veneenveistäjä, mutta Ruotsissa hän työskentelee kielivaikeuksiensa vuoksi vain metsurina. Verstaalla hän huomaa kyykäärmeen, ja kohtaus vaihtuu Pekan näkökulmasta esitettyyn muisteluun, jonka aluksi isä kantaa pientä Pekkaa hartioillaan pellolla. Muistelu vaihtuu sitten katkelmaan, jossa Pekka lyö pellolla olevaa isäänsä, ja lopulta päättyy kuvaan, jossa isä makaa pellolla laitettuna vainajana ja Pekka koskettaa kevyesti hänen leukaansa. Tämä elokuvan kohtaus jäi minulle aikaisemmin hieman epäselväksi, mutta kirjan lukeneena on helpompi ymmärtää, että Pekka on nuorena sotkenut välit hänenlaisensa isän kanssa, lyönyt tätä, ja lähtenyt kotoa, selvittämättä välejä ja näkemättä isäänsä enää elävänä. Muisteluissa esiintynyt pelto kuvastaa hänen isänsä ja muiden sodan jälkeen Suomea jälleenrakentaneiden tekemää työtä, jota Pekka edelleen kunnioittaa, vaikka kaupungistuminen ja maalta- ja maastamuutto ovat voimistuneet. Kohtauksen musta käärme kuvastaa mielestäni hyvin sitä Pekan sisällä olevaa pahaa oloa ja ahdistusta, kun hän ei saa asua Suomessa ja tehdä haluamaansa työtä, eikä saanut selvitettyä välejä isänsä kanssa.

Samanlainen Pekan näkökulmasta kerrottu kohtaus on, kun Pekka on Ritvan kanssa kahden kesken heinäladon ylisillä. Ritva on luonteeltaan ja ulkonäöltään hyvin erilainen Meerin verrattuna, ja Pekalle osittainen Suomen ja maaseudun vertauskuva, ja muisto nuoruudesta. Ennen kirjan lukua luulin, että elokuvan välähdykset ovat muistoja Pekan menneisyydestä, mutta ne ovatkin tulevaisuudesta, jonka Pekka voisi elää yhdessä Ritvan ja heidän lastensa kanssa. Pekka ehdottaakin Ritvalle hyvin suoraan, että he molemmat jättäisivät nykyisen elämänsä ja aloittaisivat yhdessä alusta, mutta Ritvan mielestä asiat vaan sotkeentuisivat. Kirjan luettuani ymmärsin, että Pekka on taantunut ajattelemaan, ettei nykyinen elämä Ruotsissa ole häntä varten, ja siksi menneisyys ja siihen kuuluvat tutut ja turvalliset asiat, kuten Ritva ja Kattilaniemi, voisivat tehdä hänet onnellisemmaksi. Samalla Pekka tuntee paineita siitä, että ihmiset, Ritva mukaan lukien, luulevat Pekan olevan onnellinen Ruotsissa, jossa maalaisten mielestä kaikki on hyvin. Toisaalta häävieraiden seassa on myös niitä, jotka pitävät Pekkaa ja kaikkia muitakin ruotsinsuomalaisia ylpistyneinä, vaikka Pekka haluaisi kertoa heille totuuden siitä ulkopuolisuuden ja vajaavaisuuden tunteesta, joka suurimmalla osalla ruotsinsuomalaisista on. Meeri on sen sijaan sopeutunut hyvin uuteen ympäristöön, vaikka hänkin on alun perin maalta kotoisin. Pekan mielessä Meeri ja Ruotsin teeskennelty hyvinvointi yhdistyvät, ja hän on kyllästynyt Meerin keskusteluhysteriaan ja kertakäyttölakanoihin.

Humaltuessaan Pekka alkaa tuoda yhä enemmän julki näkemyksiään ja ajatuksiaan, vaikka hiljainen ja sulkeutunut onkin. Mutta loppujen lopuksi Eljas, Pekan setä, mietiskelevä moottoriturpa ja konttiukko yrittää puheillaan auttaa Pekkaa ymmärtämään, että hänen vihaamassaan kehityksessä ja Ruotsissa ei ole mitään vikaa, vaikka Pekka ei soljukaan helposti niiden mukana:

”Ruotsissa eikä Meerissä ei oo mittään vikkoo, siun kohallas on vain vikaukko ruvennu niihen kanssa vehtaatummaan. Nykyisestä maalimasta ei puutu mittää vikkoo, myö Pekka ollaan vain vääriä miehiä.(…) Täällä meillon toinen käsi tyhjä ja toisessa ei mittää. (…) Jätä meijät mehtäläiset märkänemmään rauhassa Sihkajjaan, myö on jo ikä eletty eikä maalima tarvii ennee meikäläisiä. Unoha jotta sie oot Kattilaniemen Jussin poika ja katso, niin vähällä sinusta tulloo kaikkien kunnioittama maalimankansalainen.”

Eljaksen kanssa käydyn keskustelun jälkeen Pekka kuitenkin yltyy humalapäissään riehumaan Meerin vuoksi, ja hänet laitetaan hääpaikan kellariin rauhoittumaan. Omasta mielestäni kirjan merkityksellisin osuus on, kun Pekka raivoaa yksin kellarissa ja tuo julki mietteitään, vaikka elokuvassa se onkin vain epämääräistä mölinää ja riehumista.

”... Siitä laatikko päin seiniä niin että lentää perunansiemenet, kustaas vähä sen perunoille niin saa se vaskisti ilimasta ureaa. (...) Kappas perkele, niin nätti rotanraato. (…) .Luuletteko työ etten mie tiijä miten työ naurate miun selän takana ja piättä hyväntahtosena hölömönä ju junttien ihhailijana... (…) Tulukaapas kokkeeksi pakkolunastammaan Kattilaniemee, katotaan kuka siinä ensin kuolee… (…) Isäukko kyrvähti sinne työnpaljouteen ja sen tähe sinne ei oo föönitukkaisilla viskinjuojilla ja laiskureilla mitään asiaa vaikkois minkävärinen jäsenkirja muotipuvun taskussa (…) Jumalauta, miks mie en saa olla mie? (…) Miks minä en saa arvostaa niitä asioita joita minä arvostan, riippuu vaikka puunoksalla kynsistäni jos mie kerran niin halluun? (…) Onko se totta kun ne sannoo että vika on minussa itessäni eikä maalimassa?Kaikki muut ellää normaalisti ja soppeutuu kaikkeen uuteen ja minä vaan potkin tutkainta vastaan. Taitaa ne sittenniin olla oikeessa.” Lopulta humalansakin seasta Pekka oppii ymmärtämään sen, mitä Eljas on hänelle sanonut.

Näkötorni esityksen jälkeen.

Olen aikaisemmin pitänyt elokuvan loppua vaikeaselkoisena. Häiden lopussa ja Pekan ollessa kellarissa, Eljas, jolla on todettu aivokasvain, menee syrjään räjähteitä sisältävän työkalupakkinsa kanssa ja räjäyttää dynamiitin. Räjähdyksestä ei tämän jälkeen elokuvassa puhuta, ja Eljaksen kohtalo jää hieman avoimeksi. Kirjan loppupuolella Pekan äiti Linnea kuitenkin toteaa itkevälle Pekalle, että Eljas olisi kohta kuollut muutenkin. Tulevaisuutta, Pekan ajatusten kulkua ja autioituvaa maaseutua kuvaten Linnea sanoo myös, että:”Ihmisen ei pie lähtee kuolleen perrään, se on aina vain ajateltava etteenpäin. Myö tuossa Meerin kanssa jo tuumattiin semmostaki mahollisuutta jotta työ tuletta kaikki takasi Suomeen heti ensi tilassa, heti kun enstalaven laskusuhtanne on männy ohi. Ihan Pekka siun tähe, jos ei muuten.” Elokuvan loppukohtauksessa tämä sama tulee esille yhteen lyhyeen kohtaukseen ja Pekan ilmeeseen kiteytettynä. Kohtauksessa Pekka herää Kattilaniemen tuvassa, ja näkee Meerin pakkaavan tavaroita autoon. Jaana kysyy, tietääkö hän mikä on Ilmannäpistelijä. Pekka itkee hiljaa ja hänen kasvoillaan on rauhallinen ilme, joka ilmentää hänen ymmärrystään siitä, ettei kaikki olekaan niin huonosti, kuin hän on ajatellut. Lopulta talon portaille mennessään Meeri tulee hänen viereensä ja halaa häntä.

Elokuvan ja kirjan eroista ja yhtäläisyyksistä, henkilöhahmoista, tapahtumista ja niiden merkityksistä saisi kirjoitettua sivun toisensa jälkeen, mutta tässä tyydyin käsittelemään vain Pekan hahmon kehitystä. Huomioin mielenkiintoisia ja uusia näkökulmia niin Kivenpyörittäjästä, Urhosta kuin Jalmaristakin. Kaiken kaikkiaan kirja avasi minulle hurjasti uusia näkökulmia sellaiseenkin elokuvaan, jonka olen nähnyt useaan otteeseen. Suurelta kankaalta katsottuna oli myös helppo kiinnittää huomiota elokuvan lavastukseen ja puvustukseen, joihin en ole aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Ajan hengen mukaiset vaatteet ja astiat ovat hienoja, ja maalaistaloille tyypillinen sisustus antoi uusia vinkkejä myös oman asunnon sisustukseen.

Nyt olenkin metsästämässä kirpputorilta pitsisiä salusiineja…

Hannu Salama: Juhannustanssit

”… nyt on juhannusaatto ja sinä makaat täällä ja juuri kun ihmisen pitäs kerran suvessa juhlia.”

Hannu Salaman suomalaisen kirjallisuuden klassikon maineen saavuttanut läpimurtoteos Juhannustanssit (2003, 1. painoksen (ilmestyi 1964) muuttamaton laitos) kuvaa suomalaisen nuorison juhannusaaton juhlintaa tanssipaikalla. Teoksen esittämä ruokoton kieli, estoton seksuaalisuus ja jumalanpilkka olivat vielä 1960-luvun yhteiskunnassa tabuja, ja ilmestyessään kirja aiheuttikin ns. Salama-sodan, kirjallis-oikeudellisten tapahtumien ketjun, jonka seurauksena Hannu Salama tuomittiin kolmen kuukauden ehdolliseen vankeuteen harkitusta jumalanpilkasta. Silloinen presidentti U. Kekkonen kuitenkin armahti hänet, mutta Juhannustanssit säilyi osin sensuroituna 1990-luvulle saakka.

Nykyaikana teos ei tunnu niin shokeeraavalta, vaikka on helppo ymmärtää, miksi se herätti aikalaisissaan niin suurta pahennusta. Henkilöhahmo Hiltusen humalan keskeltä pitämä, sensuurin kohteeksi joutunut pilasaarna on kekseliäästi, vaikkakin ronskisti kirjoitettu: ”Ja tapahtui että kun Pietari pääsi huoran kanssa kämpille, hän ei tuntenut mestaria joka oli loikannut Tuulensuusta siivelle. Ja katso, he tekivät junan. Ja kun aamu valkeni, Jeesus katsoi Pietariin ja sanoi: katso ihmistä. Ja Jeesus meni kolmesti kuselle mutta Pietari itki niin katkerasti että hätä meni ohi.”

Nyt kun uskonto on tietyiltä osin menettänyt alaansa ihmisten arvomaailmassa, ainakin verrattuna tilanteeseen puoli vuosisataa sitten, on saarnan humoristiset piirteet helppo huomata. Kirjan muitakin osia on nykyaikana helpompi katsoa puhtaana ironiana, ilman sen suurempaa häpeän tunnetta. Salaman, kuten myös monen tuon ajan muusikon ja taiteilijan, tarkoituksena on ollut kritisoida vallitsevaa ajatusmaailmaa ja jumalkuvaa, ja tuoda esille arvomaailman muutosta, joka enenevässä määrin lähti liikkeelle juuri 1960-luvulla mm. kaupungistumisen myötä. Kuten yleensä, niin suuri muutos ei ollut helppo, eikä Salama suinkaan ollut ainoa kirjailija, joka joutui syyniin.

Juhannustansseissa kertojan näkökulma vaihtelee henkilöstä toiseen lähes joka luvussa, mutta muutamaa takaumaa lukuun ottamatta tapahtumat sijoittuvat yhteen iltaan ja samaan miljööseen. Vaikka teos on nopealukuinen, minulle tuotti välillä ongelmia hahmottaa, kenestä henkilöstä on kulloinkin kyse, sillä kuvioihin ilmestyi välillä veljeksiä ja sisaruksia, ja hahmoja puhuteltiin vuoroin etu- ja sukunimillä. Salaman kuvailemaan tunnelmaan on kuitenkin helppo päästä mukaan, sillä kaunistelematta kirjoitettu teksti luo todentuntuisen mielikuvan kesäillasta ja -yöstä. Harvoin kirjallisuudessa myöskään törmää niin rehellisesti ja koristelematta kuvattuun seksikohtaukseen, kuin miten tanssipaikan vahtimestarin ja hänen entisen rakastajansa siskon puskajyystö on kuvattu. Nuorten naisten seksuaalinen objektivointi ja nuorten miesten estottomuus ja humalahakuisuus tulee teoksessa myös kursailematta esille. Teoksen loppupuolella tapahtuva, tansseista palaavan täyden bussin ja vastaantulevan humaltuneen kuskin ohjaaman henkilöauton törmäys päättää vaihderikkaan juhlinnan. Sitä voisi pitää teoksen käänteentekevänä herättäjänä ja loppuhuipennuksena. Osaltaan kohtaus olisi helppo ymmärtää eräänlaisena opetuksena siveettömyyden harjoittamisesta, sillä uhreiltakaan ei vältytä. Kuitenkin siinä piilee selvästi jokin muu merkitys. Minulle se tuo mieleen räjähtävän pysäytyksen, jonka jälkeen saa valita mihin suuntaan haluaa ajatusmaailmaansa ohjata, sillä tällaista muutosherkkyyttä voi aistia myös erään keskeisen henkilöhahmon Paavon mietteistä kirjan lopussa.

Juhannustanssit oli vallitsevaan ajankohtaan nähden soveltuvaa lukemista, sillä päivän jo lyhentyessä oli mukava palata takaisin keskikesän valoisiin öihin juhannuskokkoineen ja lavatanssitunnelmineen. Onhan se juhannus juhlimisen arvoinen.

Aluksi

Olen jo pitkään suunnitellut oman blogin perustamista, mutta käytännön toteutus on kuitenkin syystä tai toisesta johtuen aina ontunut heti alkumetreillä. 

Nyt kolean kesän ja keikkaluontoisen kesätyön ansioista vapaa-aikaa on kertynyt kuin huomaamatta, ja sain uutta pontta blogin perustamiselle. Kun lukioaikoina huippukauttaan eläneet luku- ja kirjoitusintoni ovat myös uudelleen virinneet, oli luonnollista lähteä etenemään noista lähtökohdista. Pohdiskeleva kirjallisuudesta kirjoittaminen tuntui nimittäin menevän pöytälaatikkoteksteinä jotenkin hukkaan, vaikka en kuitenkaan aio rajoittua pitämään tätä pelkkänä kirjallisuusblogina. Annan aiheiden rönsyillä oman inspiraation ja tuntemusten mukaan, ehkä jopa jokapäiväiseen elämään ja sen ympyröihin, sillä 1920-luvulla työväenasunnoksi rakennetun kerrostaloasuntomme sisustaminen ja viimeaikaiset kirpputorilöytöni saattaisivat myös ansaita hienoista julkisuuskuvan laajentamista.

Lopputuloksena onkin tämä Jokamiehen sävelradio -blogi. Nimi on suora kopio radion vanhasta musiikkiohjelmasta, jonka soitettavan sisällön kuuntelijat saivat itse valita. Kliseisyydessään ja osittaisessa harhaanjohtavuudessaan se kuitenkin kuvastaa mielestäni hyvin sitä ajatusta, jonka mukaan lähden tätä blogia rakentamaan. 
Tervetuloa seuraamaan jatkoa!